Kolumnit

Performansseja ja draamaa oikeus- ja väitössaleissa

Heikki Halila

9.9.2025 | Lukuaika: 3 minuuttia

Oikeussalin tulisi olla arvokas ja kunnioitusta herättävä paikka, joka voi olla ainakin ensikertalaisille hiukan pelottavakin. Sen, joka on syytteessä vakavasta rikoksesta, tulisi pystyä kantamaan tekonsa seuraukset eikä peittää kasvojaan, kun mediassa kuvataan prosessin alkua.

Näin ei kuitenkaan yleensä tapahdu. Kasvojen peittämistä voidaan pitää oikeudenkäynnin halventamisena. Jääkiekkoilija Janne Puhakan murhasta tuomittu Rolf Nordbo ei sentään peittänyt oikeussalissa kasvojaan, mikä ei tietenkään vähennä hänen rikoksensa moitittavuutta.

Kasvojen peittämistä voidaan pitää oikeudenkäynnin halventamisena.

Oikeussaleissa on nähty myös tapahtumia, joita voidaan luonnehtia performansseiksi. Vuonna 1967 oli Oulun raastuvanoikeudessa syytettynä kotirauhan rikkomisesta heinoslaisuudeksi kutsutun uskonnollisen liikkeen profeetta Laila Heinonen. Kun häntä kehotettiin vastamaan syytteeseen, hän sulki silmänsä, nosti molemmat kätensä ylös ja sanoi antavansa Jumalan vastata syytteeseen. Oikeuden puheenjohtaja kertoi hänelle, että täällä on jokaisen itsensä vastattava.

Valtiontalouden tarkastusviraston entinen pääjohtaja Tytti Yli-Viikari on pyrkinyt herättämään huomiota tuomalla oikeuden istuntoihin kaunokirjallisia teoksia, kuten satukirjan ”Puiden tarinoita. Puuseppä” ja Anne Morrow Lindberghin kirjan ”Gift from the Sea”. Hän on esitellyt niitä media edustajille ja pitänyt niitä näkyvillä istuntosalissa.

Juuri kirjojen vuoksi Yli-Viikarin saapumista oikeussaliin on osattu odottaa. Näillä teoksilla on tuskin ollut mitään tekemistä oikeudenkäyntien kanssa, mutta mediahuomiota itsetehostuksella on saatu.

Päivi Räsänen on kantanut mukanaan oikeussaleihin Raamattua. Räsänen on toki tukeutunut Raamattuun puolustuksessaan, mutta eivät asianajajatkaan tuo mukanaan oikeussaliin lakikirjaa vaan merkitsevät muistiin tarvitsemansa lainkohdat. Kyse on pohjimmiltaan uskonnollisen marttyyrin aseman hakemisesta.

Monessa muussa maassa väitöstilaisuuksissa ei ole saamaa hohtoa kuin meillä.

Oikeustieteelliset väitöstilaisuudet ovat olleet Suomessa pitkään harvinaisia tapahtumia. Nyttemmin ne ovat tiedeyhteisön arkipäivää.

Akateemiset traditiot kannattelevat silti yhä niin väitöstilaisuuksia kuin väitöskaronkkojakin. Vaativa työ saa arvoisensa päätöksen juhlavissa puitteissa. Ne jäävät tulevien tohtorien mieleen samalla tavoin kuin uusille ylioppilaille lakkiaiset. Väittelijä on voinut joutua väitössalissa koville: ennen sanottiinkin, että väittely on hetken häpeä ja ikuinen kunnia. Tämäkin kuuluu asiaan. Monessa muussa maassa väitöstilaisuuksissa ei ole saamaa hohtoa kuin meillä.

Valitettavasti meilläkin on ollut harrastusta profanoida väitöspäivän tapahtumia. Väitössaliin on voitu tuoda lintuhäkki tai sukset kuvaamaan väittelijän harrastuksia ja inspiraation lähteitä. Väittelijä on voinut laulaa väitöksensä aluksi säveltämänsä aarian itseään pianolla säestäen tehdäkseen väitöksestä ”omannäköisensä”. Tieteellinen keskustelu on voitu typistää sellaiseksi vuoropuheluksi, jossa vastaväittäjä toteaa ”kohteliaimmin” kysyvänsä joitain kohtia väitöskirjasta ja jossa väittelijä vastaa näihin trivialiteetteihin sanalla ”pahoittelen”.

Tällaisilla toimilla arvokkuus muuttuu irvokkuudeksi. Tiedekunnissa tulisi asettaa rajat performansseille ja tieteellisen keskustelun mitätöimiselle, jotta voidaan pitää yllä arvokasta väittelyperinnettä.

Kirjoittaja on siviilioikeuden professori (emeritus), Helsingin yliopisto, heikki.halila@helsinki.fi