Kolumnit

Yleinen etu unohtuu julkisuustulkinnoissa

Susanna Reinboth

15.4.2026 | Lukuaika: 3 minuuttia

No nyt tuli uutispommi. Suomi häviää julkisuusasioissa muun muassa Meksikolle, Intialle, Gambialle ja Liberialle. Globaalissa avoimuusindeksissä Suomi on sijalla 31. Ei ihan sellainen sija, jota olisimme kuvitelleet.

Voitamme sentään Ruotsin (sija 41). Lähes koko läntinen Eurooppa painii alimmassa liigassa.

Listan ykkösenä on – yllätys, yllätys – Afganistan! Sillä on 136 pistettä, kun maksimi on 150.

Kyseessä on luotettavana pidetty Global Right to Information Rating. Se arvioi maiden julkisuuslakeja 61 indikaattorin perusteella. Arvioinneissa käytetään myös paikallisia asiantuntijoita.

Julkisuuslait voivat siis olla täyttä timanttia, mutta niiden noudattaminen on asia erikseen.

Yllätystuloksille löytyy selitys raportista: pisteytys mittaa lain sisältöä, ei sitä, miten julkisuus käytännössä toteutuu. Julkisuuslait voivat siis olla täyttä timanttia, mutta niiden noudattaminen on asia erikseen.

Suomen maaraportti nostaa esiin sekä vahvuuksia että ongelmia.

Plussana mainitaan se, että julkisuus on Suomessa lähtökohta. Jokainen voi saada julkisen asiakirjan ilman, että pyyntöä tarvitsee perustella tai henkilöllisyyttään selvittää. Viranomaisten pitää avustaa tiedon yksilöinnissä, tiedot pitää yleensä toimittaa parissa viikossa ja asiakirjan lukeminen viranomaisen luona on maksutonta.

Miinuksiakin löytyy. Julkisuuslaissa on kansainvälisesti arvioituna poikkeuksellisen pitkä salassapitolista, osa asiakirjoista rajataan kokonaan lain ulkopuolelle ja julkisuus toteutuu usein vasta prosessin päätyttyä.

Erityistä kritiikkiä Suomi saa siitä, ettei julkisuudesta päätettäessä oteta huomioon yleistä etua. Tietoa salataan, vaikka yleinen etu tiedon saamiseen painaisi enemmän kuin julkisuudesta koituva haitta. Esimerkiksi kaikki yksityiselämään liittyvä tieto on pääsääntöisesti ehdottomasti salassa pidettävää. Raportti suosittaa, että käyttöön otettaisiin pakollinen arvio yleisestä edusta.

Viranomaisten rankaiseminen tiedonsaannin estämisestä tai tietovuotajien suojelu ei ole huipputasoa.

Suomen heikoin osa-alue on sanktiojärjestelmä. Siinä saimme vain kolme pistettä kahdeksasta. Tämä viittaa siihen, että viranomaisten rankaiseminen tiedonsaannin estämisestä tai tietovuotajien suojelu ei ole huipputasoa.

Julkisuuslakia ollaan parhaillaan uudistamassa, joten raportti kannattaa lukea tarkasti.

Vielä tärkeämpää on arvioida, miten nykyistä lakia tulkitaan. Olemmeko menossa oikeaan suuntaan?

Meidän toimittajien kokemuksen mukaan emme. Ensinnäkin salassapitosäännöksiä tulkitaan jatkuvasti laajentavasti. Julkisuuskielteinen asenne läikkyy myös lainsäädäntöön.

Esimerkiksi tuoreeseen asiakastietolakiin kirjattua säännöstä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen pysyvästä salassapidosta on perusteltu ”tarkoituksenmukaisuudella”, vaikka perustuslaki sallii salaamisen vain välttämättömistä syistä.

Toisekseen tietopyynnöistä perittävät maksut eivät enää ole poikkeus. Viranomaiset tosin perääntyvät usein neuvottelujen jälkeen.

Edes yksiselitteisesti julkinen tieto ei ole kaikkien saatavilla, vaikka perustuslain mukaan jokaisella on siihen oikeus.

Kolmanneksi edes yksiselitteisesti julkinen tieto ei ole kaikkien saatavilla, vaikka perustuslain mukaan jokaisella on siihen oikeus. EU:n tietosuoja-asetus muutti tilanteen. Jos paperissa on henkilötietoja, kysyjä joutuu paljastamaan henkilöllisyytensä ja tietopyynnön tarkoituksen.

Nyt siis ryhtiä julkisuuslain uudistukseen! Suomi ykköseksi, ohi Afganistanin – ei vain paperilla vaan myös käytännössä.

Kirjoittaja on oikeustoimittaja, Helsingin Sanomat, susanna.reinboth@hs.fi