Kolumnit

Haamumaili ja Brasilian skeittarit

Antti Innanen

25.2.2026 | Lukuaika: 3 minuuttia

Vuonna 1954 Roger Bannister teki jotain, mitä asiantuntijat pitivät mahdottomana. Hän juoksi mailin alle neljään minuuttiin.

Lääkärit ja tutkijat olivat yhtä mieltä siitä, että neljän minuutin maili oli fyysisesti mahdoton. Ihmiskehon uskottiin hajoavan siinä vauhdissa. Ihmisen rajat oli saavutettu, eikä niiden ylittäminen olisi mahdollista. Turha edes yrittää!

Bannister kuitenkin rikkoi rajan. Hän juoksi haamumailin.

Kun ihmiset uskoivat, että haamumaili oli mahdoton, se oli mahdoton.

Ja heti sen jälkeen tapahtui jotain outoa. Vain 46 päivää myöhemmin seuraava juoksija alitti neljän minuutin rajan. Seuraavien vuosien aikana sadat tekivät saman. Nykyään yli 2 000 juoksijaa on juossut tuon ajan alle.

Raja ei ollut fyysinen. Se oli henkinen. Kun ihmiset uskoivat, että haamumaili oli mahdoton, se oli mahdoton.

Toinen samankaltainen tarina. Tällä kertaa olemme Brasiliassa 1990-luvulla.

Brasiliassa elettiin kovaa skeittibuumia, mutta tietoa oli vähän. Elettiin aikaa ennen internetiä ja YouTubea. Muutamia yhdysvaltalaisia skeittivideoita oli kuitenkin jostain saatu nauhoitettua. Nämä olivat suuren budjetin tuotantoja, huolella tuotettuja ja leikattuja.

Brasilialaiset skeittarit kokoontuivat katsomaan videoita yhdessä. Yhteinen johtopäätös oli selvä. Jenkkiskeittarit olivat aivan käsittämättömän hyviä! Taso vaikutti epäinhimillisen kovalta.

Mutta brasilialaiset olivat sitkeitä ja urheilullisia. Jos tämä oli kansainvälinen taso, siihen pitäisi pystyä. Jos muut pystyvät, miksi emme mekin.

Kun brasilialaiset skeittarit tulivat 1990-luvun puolivälissä ensimmäistä kertaa kilpailemaan Yhdysvaltoihin, heitä odotti yllätys. Amerikkalaiset skeittarit eivät olleetkaan niin hyviä kuin videoilla!

Nopeasti brasilialaiset tajusivat, että skeittivideot eivät olleetkaan ”dokumentaarisia”. Temppuja ei tehtykään spontaanisti, yhdellä otolla. Todellisuudessa videot olivat koosteita sadoista yrityksistä, hyvin leikattuna.

Väärä oletus johti yllättävään lopputulokseen. Brasilialaiset olivat positioineet itsensä vahingossa liian korkealle. He voittivat vuosien ajan kaikki kilpailut. Vasta kun muut tottuivat heidän tasonsa, etumatka otettiin kiinni. 

Mitä tekemistä tällä kaikella on juristien kanssa?

Yllättävän paljon.

Kun yksi rikkoo rajan, muiden käsitys mahdollisesta muuttuu.

Monet asiat, joita pidämme mahdottomina, eivät johdu todellisista rajoista vaan siitä, mihin asemoimme itsemme.

Tätä ilmiötä kutsutaan joskus Bannister-efektiksi. Kun yksi rikkoo rajan, muiden käsitys mahdollisesta muuttuu. Filosofit ovat puhuneet samasta jo kauan. Aristoteles kirjoitti potentiaalista, joka aktualisoituu vain tekemällä.

Juristit elävät parhaillaan muutoksen keskellä. Työ, työkalut ja ammatillinen identiteetti ovat murroksessa.

Mielessä pyörivät tutut kysymykset. Pärjäänkö uudessa työssäni? Uskallanko vaihtaa suuntaa? Onko minusta tähän? Entä tekoäly, pitäisikö minun jo osata tämä?

Mutta ihminen adaptoituu nopeasti. Usein paljon nopeammin kuin uskomme.

Aseta rima korkealle. Usein huomaat yltäväsi siihen, tai ainakin paljon pidemmälle kuin uskalsit odottaa.

Siksi juristin tärkeä taito tulevina vuosina ei ole täydellinen varmuus, vaan rohkea positiointi. Aseta rima korkealle. Usein huomaat yltäväsi siihen, tai ainakin paljon pidemmälle kuin uskalsit odottaa.

Kyse voi olla uudesta roolista, jännittävästä esiintymisestä tai tekoälytyökalusta, jota et vielä täysin ymmärrä. Kun ylität omat uskomuksesi, huomaat, että moni asia on sinulle mahdollista.

Tarkoitus ei ole jakaa ”live, laugh, love” -uraneuvoja. Sellainenkin huoneentaulu on, että vaikka uskot itseesi, voit silti olla ihan paska.

Mutta tämä on silti totta. Sinä pystyt siihen. Jos muutkin pystyvät, ihan tavalliset ihmiset.

Kirjoittaja on CEO, Dot., Antti Innanen, antti@dot.legal