Ihmiset

Urheilujuristin muistelmat

Teosesittely: Olli Rauste: Urheilujuristi Olli Rauste. Docendo. 447 sivua. 2025.

1.10.2025 | Lukuaika: 6 minuuttia

Teksti Pekka Timonen

kuvat ja videot Docendo

Olli Rauste on vuonna 1963 syntynyt joensuulaislähtöinen juristi, joka on tehnyt varsinaisen työuransa asianajajana ja SOK:n yrityslakimiehenä. Mutta ennen muuta Rauste on urheilujuristi, joka on puolustanut merkittävää joukkoa suomalaisia urheilijoita ja urheilun toimijoita urheilun sisäisissä kurinpitoelimissä ja tuomioistuimissa.

Hän on ollut Urheilun kansainvälisen välitystuomioistuimen CAS:n jäsen vuodesta 1995, toiminut kotimaisen Urheilun oikeusturvalautakunnan jäsenenä ja ollut Urheiluoikeudellisen yhdistyksen pitkäaikainen sihteeri-taloudenhoitaja. Lisäksi Rauste on todellinen urheiluviihteen suurkuluttaja, joka arvio käyvänsä vuodessa 150–200 urheilutapahtumassa.

Muistelmat kertovat aina sen, mitä muistelija haluaa muistaa ja kertoa.

Muistelmat kertovat aina sen, mitä muistelija haluaa muistaa ja kertoa. Rauste haluaa kertoa omasta urheilutaustastaan ja -harrastuksestaan (”urheilumies Ollli Rausteesta”), aikaansaannoksistaan ja kokemuksistaan urheiluun liittyvissä tehtävissä (”urheilujuristi Olli Rausteesta”), mutta myös näkemyksistään urheilusta ja sen eri organisaatioista (”urheilun asiantuntija Olli Rausteesta”). Tuohon kolmanteen ryhmään kuuluvista kannattaa erityisesti lukea s. 185–186 kappale ”Nuorena hankittu dopinghyöty säilyy pitkään” sekä sivulta 236 alkava luku ”Miksi NHL-pelaajat eivät kärähdä dopingista”.

Ei liene olemassa hyvien muistelmien määritelmää, mutta itse ajattelen, että kirjoittajan pitäisi tunnistaa ero lukijalle ja hänelle itselleen kiinnostavien asioiden välillä ja osata kirjoittaa riittävän yleisellä tasolla. Vielä tärkeämpää on, että kirjoittaa vain sellaisista asioista, joita pystyy katsomaan tarpeeksi kaukaa ja tunnetason nousematta. Muuten syntyy liian yksityiskohtaista ja helposti pateettista tekstiä. Rauste on selvästi tunnistanut edellä sanomani, sillä s. 180 hän kirjoittaa: ”Ilmeisesti se, mitä teen päätyössäni, ei ole kiinnostavaa eikä tarpeeksi seksikästä. Suurta yleisöä kiinnostavat elämässäni vain urheilujutut.”

Muistelmien laajuuteen tämä ei ole tainnut vaikuttaa, mutta otan tässä esittelyssä jatkossa esiin vain urheilujuttuja. Kirjassa on valitettavasti myös yksi esimerkki siitä, että etäisyyttä asiaan ei ollut tarpeeksi ja tunnetila vaikutti laatuun. Siitä jäljempänä.

Noita kriteereitä vasten Rausteen teksti on kovin yksityiskohtaista, mutta hän kirjoittaa sujuvasti ja lukeminen on mukavaa. Kun tunnen kirjoittajan pitkältä ajalta ja useat hänen kuvaamansa jutut vähintään ulkoapäin ja joskus sisältäkin, monisanaisuus ei minua häirinnyt.

Uudenlainen näkökulma urheiluun ja sen rakenteisiin

Miksi Rausteen ura on muistelmien arvoinen? Lyhyt vastaus on, että kirja avaa uudenlaisen näkökulman urheiluun ja sen rakenteisiin sekä erityisesti urheilun oikeusturvajärjestelmään. Se myös kertoo niiden kehitykseen neljännesvuosisadan ajan vaikuttaneen toimijan roolista ja toiminnasta.

Jokaisen urheilun sisäkehän ulkopuolisen kuva suomalaisesta ja kansainvälisestä urheiluelämästä julkisuudessa näkyvän urheilun kilpailu- ja harrastustoiminnan taustalla on tämän lukemisen jälkeen erilainen kuin ennen.

Rauste korostaa muistelmissaan moneen kertaan, miten hän on ollut eri asioissa ensimmäisenä tai vaikuttamassa sääntöjen ja käytänteiden muuttumiseen. Minusta ne ovat myös perusteltuja korostuksia; Rauste toi Suomeen ”nykyaikaisen” urheiluoikeuden opiskeltuaan sitä USA:ssa ja ravisteli niillä opeilla tehokkaasti suomalaista järjestelmää. Luvussa ”Kuinka toin kilpailuoikeuden Suomen urheiluun” hän kertoo, miten Joensuun Kataja Basket oy:n asiamiehenä sai 1990-luvulla kilpailuviraston tutkimaan koripallon sarjajärjestelmän ja toteamaan sen kilpailulainsäädännön vastaiseksi.

Koripalloliiton toiminnanjohtajan tuo tutkinta yllätti täysin, eikä hän ottanut sitä vakavasti ennen kuin oli liian myöhäistä. Voi sanamukaisesti sanoa, että liitto ei edes tiennyt, mikä heihin iski. Se oli ensimmäinen pitkästä listasta tilanteita, joissa hyvällä asianajolla ja vahvalla ammatillisella osaamisella on pakotettu järjestelmä joko muuttumaan tai ainakin joustamaan. Nyt Suomeen on kasvanut urheilujuristien ammattikunta, mutta vastaavaa muutostekijänä vaikuttajan roolia ei kellään muulla ole ollut.

Nyt Suomeen on kasvanut urheilujuristien ammattikunta, mutta vastaavaa muutostekijänä vaikuttajan roolia ei kellään muulla ole ollut.

Rausteen oma ”merkkitapausten lista” olisi erilainen (sivulta 433 alkaa luku ”Lakimiesurani 10 kärki”), mutta nostan tässä esille kaksi sellaista juttua, joissa nimenomaan Rausteen rooli asiamiehenä oli arvioni mukaan ratkaisevassa roolissa.

Hiihtäjästä ampumahiihtäjäksi siirtynyt Kaisa Varis oli 2008 saanut elinikäisen kilpailukiellon jäätyään toisen kerran kiinni dopingtestissä. Rauste sai kilpailukiellon kumottua CAS:ssa osoittamalla, että kansainvälinen ampumahiihtoliitto IBU oli (Rausteen toistuvista muistutuksista huolimatta) loukannut menettelyssä Variksen oikeuksia.

Kirjasta selviää myös, että menettelystä vastuussa ollut ja Rausteen varoitukset omaan arvoonsa jättänyt IBU:n toiminnanjohtaja ”meni vaihtoon” asian seurauksena.

Toinen esimerkki on rytmisen voimistelun maajoukkuevalmentajaan kohdistunut lähes kaksivuotinen kurinpitoasia parin vuoden takaa. Rauste sai asiakkaakseen julkisuuden jo tuomitseman ja hyvin yksityiskohtaisia syytöksiä kohdanneen valmentajan, johon kohdistuneet syytteet kumoutuivat menettelyn aikana lähes täysin.

Omalaatuisin tapauskuvaus koskee urheilun lajiliittoa, joka ei saanut jäsenseuraa tottelemaan liiton tahtoa ja ryhtyi erottamaan kyseistä seuraa. Erottamisen epäonnistuttua (Rausteen ansiosta) liitolle jäi yli puolen miljoonan juristikulut. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten ne selitettiin jäsenistölle. Tuskin kuitenkaan todenmukaisesti otsikolla ”johdon arvovallan ja typeryyden kustannuksia”.

Kyseenalaistaja ei kerää kavereita – tai ainakaan ystäviä

Rauste tuo kirjassaan toistuvasti esille, että hänen osanaan on ollut olla se ”järjestelmän ulkopuolinen”, joka kyseenalaistaa ja pakottaa uudistamaan. Jossakin kohden on varmaan liioitteluakin, mutta juuri tuollainen hänen roolinsa on ollut. Hän kuvaa itse tämän sivulla 144 näin: ”Olen silloin edustamani urheilijan etujen puolustamisessa mitään pelkäämätön. Minun ei tarvitse pelätä sitä, minkälaisiin vastatoimiin joku urheilujärjestelmän merkkihenkilö ehkä ryhtyy minua kohtaan.”

Tuo asenne on kunnioitettava, mutta joskus riskialtis. Muistelmissa se riski toteutuu samassa asiassa, jossa Rauste on vielä kirjoittaessaan ollut tunnetasolla ihan liikaa kiinni. Kirjassa on pesäpalloilijan kurinpitoa koskeva luku ”Ei-toivottua ja toivottua seksuaalista häirintää” ja sen jatkona luku ”Järjestelmän vastaisku”, joka kuvaa tuon asian jälkiselvittelyjä Rausteen ja Suomen Urheilun Eettinen keskus SUEK:n kesken. Siitä ei korkeita pisteitä saa kumpikaan.

Muistelmissa keskeiseksi nousee episodi, jossa Rauste otti häirinnän kohteeksi joutuneesta kuvan urheilutapahtumassa ja sai siitä moitteita, joita hän ei vieläkään suostu hyväksymään tai edes ymmärtämään. Minusta näyttää, että Rauste eli asiassa päämiehensä mukana niin voimakkaasti, että se sumensi harkinnan. Kun Rausteen päämies sai sittemmin tuomion seksuaalisesta kajoamisesta lapseen, on selvää, että Rauste ei kuvannut ”asianomistajana olevaa naista”, kuten asia kirjassa ilmaistaan, vaan seksuaalirikoksen uhrina ollutta lasta, jolle oikeusjärjestelmän kuuluu antaa tehostettu suoja kaikkea julkisuutta vastaan.

Kokeneelle urheilumiehelle tuo olisi ollut käsi pystyyn virheen merkiksi -tilanne, kun asetelma sittemmin selvisi. Mutta joskus taitavan toimijan suurimmat vahvuudet kääntyvät heikkouksiksi, ja tämä saattoi olla juuri sellainen tilanne.

Syyllinen ennen tuomiota – ja joskus vaikka ei koskaan tuomita

Suomessa ainakin pitäisi kunnioittaa periaatetta, jonka mukaan jostakin epäilty on syytön, kunnes hänet on syylliseksi todettu tai hän on syyllisyytensä myöntänyt. Urheilussa ei kunnioiteta. Kun epäily väärinkäytöksestä on esitetty – tai viimeistään kun se on tullut julkisuuteen –, syyllisyyttä pidetään varmana ja urheilijan, valmentajan tai muun toimijan seuralta aletaan tivata, ”miksi x:n annetaan jatkaa tehtävässään, vaikka häntä epäillään tällaisesta”.

Rikoksesta epäillyn nimeä ei lähtökohtaisesti julkisteta kuin vakavissa tapauksissa tai tilanteissa, joissa lehdistö pitää sitä perusteltuna. Kynnys ei ehkä ole korkea, mutta se on aito. Urheilussa on toisin. Urheilija on esikuva, ihanne, roolimalli tai vastaava. Valmentajien osalta ollaan varovaisempia ja toimitsijoiden nimiä sentään ei yleensä julkaista.

Urheilijoiden osalta perustelu ilmenee hyvin tätä kirjoittaessani julkistetusta uutisesta, joka koski liigajääkiekkoilijan rahanpesurikosepäilyä: ”STT julkaisee … nimen jo ennen käräjäkäsittelyä, koska hän on pelannut maajoukkuetasolla ja ammattiurheilijana häntä voidaan pitää esikuvana.” Oma lukunsa ovat asiat, joissa väite väärinkäytöksestä nostetaan skuuppijuttujen kautta.

Elinkeinon ja ammatinharjoittamisen vapaus on voimassa myös rikostutkinnan aikana, mutta rikostuomiolla voi toki olla vaikutusta työsuhteeseen. Urheilussa on toisin. Rikkomuksesta – erityisesti eettisesti vakavasta – epäilty voidaan pidättää tehtävistään taikka asettaa väliaikaiseen kilpailu- ja/tai toimitsijakieltoon tutkinnan ajaksi. Dopingasioissa tämän voi ymmärtää, muuten se on juristille vaikeaa.

Muitakin kummallisuuksia voisi luetella, mutta tällaisessa ympäristössä urheilujuristi toimii. Hän saa usein asiakkaan, jonka julkisuus ja oma lajiyhteisö ovat jo tuominneet ja jonka sopimuskumppanit ovat hylänneet ennen kuin oikeusturvaprosessi edes alkaa. Niissä tilanteissa perinteisen ”puolustusasianajaja”-termin puolustaminen-osa painottuu paljon enemmän kuin tavallinen asian ajaminen. Ja silloin Olli Rausteen kaltaisen puolustajan merkitys urheilijan tai valmentajan kannalta on korkeimmillaan.

Kirjoittaja Pekka Timonen on urheilujuristi, joka on muun muassa ollut Urheilun oikeusturvalautakunnan jäsenenä 1990-luvun lopulta alkaen.