Valtiolla matkaa esimerkilliseksi työnantajaksi

Valtiolla henkilöstöä motivoi se, että työ on merkityksellistä. Sitä tunnetta työ voi tuoda monella alalla: oikeusturvan takaaminen, turvallisuuden ylläpitäminen, oikeusvaltion varmistamien tai toisten palveleminen. Monella kysymys on yhteiskunnan, ellei jopa koko ihmiskunnan, palvelemisesta ja kehittämisestä. Työn merkityksen tunteesta johtuu, että valtion henkilöstö on hyvin sitoutunutta ja lojaalia.

Perustuslaki velvoittaa valtiovallan ottamaan työvoiman erityiseen suojelukseensa. Sanomatta on selvää, että säännös koskee myös valtion henkilöstöä.

Kaikesta tästä pitäisi johtua, että valtio olisi esimerkillinen työnantaja. Valitettavan usein joutuu kuitenkin kysymään, onko se sittenkään sitä.

Monet valtion virastoissa työskentelevät esimiehet toimivat upeasti ja hoitavat esimiestehtävänsä oivallisesti. Heidän toimintansa on tärkeä osa esimerkillisen työnantajan toimintaa. Ikävä kyllä tämä ei ole koko kuva, vaan ongelmiakin riittää.

Kysymys virkaehtosopimusten noudattamisesta tuntuu edelleen olevan työnantajan edustajille epäselvä asia. Saadun tiedon mukaan nyt, vain muutama viikko valtion uuden virkaehtosopimuksen allekirjoittamisesta, työnantajan korkea edustaja on virallisissa neuvotteluissa alkanut epäillä, että onkohan näin tai noin sittenkään sovittu. Sopimuksissa on muste vasta kuivumassa, mutta kyllä ne silti jo päteviä ovat! Ei siis ihme, että valtio on turhan usein osapuolena sopimuksen tulkintaa koskevissa riidoissa työtuomioistuimessa.

Aivan oman lukunsa muodostaa vähäinen halu tai paremminkin haluttomuus noudattaa yt-lakia valtiolla. Se on sinänsä uskomaton juttu muuten sääntöuskollisessa Suomessa. Kieltämättä ääriesimerkkinä, mutta kuitenkin tilannetta kuvaavana, on mainittava Kilpailu- ja kuluttajaviraston toiminta kuluvana vuonna. Edes viraston seuraavan vuoden talousarvioehdotusta ei olisi tuotu yhteistoimintamenettelyyn lain nimenomaisesta määräyksestä ja asian tärkeydestä huolimatta. Onneksi luottamusmiehet osasivat perätä sitä johtoryhmän pöytäkirjan perusteella.

Yksityiskohtaiseen käsittelyyn muilta osin ei valitettavasti nyt ole mahdollisuutta. Esille voisi tulla vaikkapa hallinnonala, jossa vuosikymmeniä palvelleet virkamiehet joutuvat tunnistautumaan viiden vuoden välein – omalla kustannuksellaan. Tai tulkinta että matka-aika täysissä työvarusteissa määrätystä lähtöpisteestä työnantajan antamalle tehtävälle, ei olisi työaikaa. Tai että sähköpostien käsittely tai esityksen valmistelu junassa pendelöinnin aikana olisi vapaa-aikaa.

Valtiolla on pääosin ollut vanhakantaisen jähmeä suhtautuminen etätöihin, ainakin koronakriisiin saakka. Virallisissakin yhteyksissä on uskoteltu, että etätöissä laiskotellaan, vaikka tutkimustieto osoittaa toisin. Suorastaan pöyristyttävä on ajatus asiantuntijoiden etätyöstä, jossa tietokoneen hiirtä on pakko liikuttaa kerta viiteen minuuttiin, jottei tule poissaolomerkintää. Tuo olisi koomista, ellei se olisi täyttä totta.

Vanhan maailman suhtautuminen etätyöhön heijastuu myös, jos liukuva työaika ei valtiolla olisi mahdollinen etätyössä. Tämä ajatus on vieläpä ristiriidassa uuden työaikalain paikkariippumattomuuden periaatteen kanssa.

Esimerkillinen työnantaja ei toimi näin. Valtio toimii – ainakin vielä.

Toki valtion korkeasti koulutetun henkilöstön osalta on pakko puhua myös kaksoisepätasapainosta. Palkkauksemme ei noudattele muun työmarkkinan, vaativuudeltaan vastaavissa tehtävissä olevan työvoiman palkkausta. Meillä palkat ovat niitä selvästi jäljessä, mutta alemmilla vaativuustasoilla tilanne on toisinpäin. Valtion palkkauspolitiikka siis, kumma kyllä, syrjii korkeasti koulutettuja.

Laaja maa ja isot hallintokokonaisuudet edellyttävät matkustamista. Kaikkea ei voi hoitaa etänä. Matkalaskuhallinnosta on kuitenkin kehitetty byrokratian helmi. Ne virkamiehet, joille on uskottu tehtäväksi vastata kansalaisten hengestä, oikeusturvasta, hyvinvoinnista, turvallisuudesta tai omaisuudesta, käyttävät suunnattomasti aikaa perustellakseen muutaman euron matkustusvalintojaan.

Virastoissa ja hallinnonaloilla löytyy aina silloin tällöin kaikenlaista sooloilua, mutta juurisyy ongelmiin ei suinkaan ole siellä. Valtion työmarkkinatoimintaa johdetaan Valtiovarainministeriöstä, vaikka henkilöstömenot ovat vain vajaat 5 miljardia euroa eli alle 10% budjettitaloudesta. Valtio tarvitsisi tänä vuonna paljon uutta velkaa, vaikka henkilöstömenoja ei olisi lainkaan.

Valtiolla on työnantajana varmasti toivoa. Henkilöstö on osaavaa ja motivoitunutta. Työt ovat tärkeitä. Työnantajavallan pitäisi olla siellä, jossa toiminnan tuloksista vastataan. Siellä tunnetaan myös henkilöstö parhaiten. Kun asialistalla on toiminnan vaikuttavuus ja tuloksellisuus, henkilöstöasioissakin on helpompi nähdä metsä puilta.

Valtion henkilöstön asioista päättäminen ei näin ollen olekaan pääasiassa valtionvarojen säästämiskysymys. Päätettäessä henkilöstön asemasta ratkaistaan henkilöstön motivaatio ja valtion vetovoima työnantajana. Niiden mukana ratkeaa myös valtion toimien tehokkuus, virastojen toimintakyky ja hallinnonalojen toiminnan vaikuttavuus. Ratkaisuvallan siirto lähemmäs toimintaa olisi nykyaikaa. Se ei silti johtaisi holtittomuuteen: valtion kannattaa luottaa henkilöstöönsä.

Kirjoittaja on Lakimiesliiton hallituksen puheenjohtaja