Suomi parhaaksi oikeusvaltioksi – lakimieskunnan yhteistyöllä

Kisattaessa maailman parhaan oikeusvaltion tittelistä lajeina ovat hyvä hallinto, korruption puuttuminen, hallinnon avoimuus, perusoikeudet, turvallisuus ja järjestys, lakien täytäntöönpano, riita-asian oikeudenhoito ja rikosasian oikeudenhoito. Kyseessä on siis kahdeksanottelu, ja tuomaroinnista vastaa The World Justice Project (WJP) Rule of Law Index -vertailu (2019) 

Kokonaistuloksissa Suomi sijoittuu kolmanneksi, edellään kultamitalisti Tanska ja hopealle kirinyt Norja. Ruotsi jäi pistesijalle 4 ja Hollanti sijalle 5. Mutta rikosprosessin ottelussa voitimme kultaa – olemme siis maailman paras! Sen sijaan riita-asian prosessissa jäimme sijalle 8.

Onnistunut Asianajajapäivä vietettiin jälleen viime viikon perjantaina. Asianajajaliittoa voi onnitella siitä, että kerrasta toiseen liitto pystyy tarjoamaan ainekset kiintoisaan ammatilliseen päivään ja antamaan keskustelun aineksia koko juristikunnalle.

Tiedotteessaan Asianajajaliitto nosti esiin useita tärkeitä teemoja, kuten naisasianajajien keskuudessa korkean alanvaihtohalukkuuden sekä hitaan oikeusjärjestelmän otsikolla ’Suomen surkean hidas oikeusjärjestelmä on häpeäpilkku’. Arvovaltainen paneeli pohti aihetta otsikolla ’Oikeusvaltion kompastuskivet’. Puheessaan oikeusministeri Anna-Maja Henriksson kuitenkin toppuutteli ripottelemasta liiaksi tuhkaa suomalaisen oikeusvaltion päälle.

Jos puhutaan yleisellä tasolla suomalaisen oikeudenhoidon kokonaistilasta, voimme hyvällä syyllä tuntea melkoista ylpeyttä. Rule of law -indeksillä mitattuna olemme siis maailman kolmanneksi paras oikeusvaltio. Ja kultamitali kaulassa voimme ylpeillä rikosasioissa lähes täydellisellä tuloksella oikeudenmukaisen prosessin osakilpailussa (0,92/1,0 pistettä).

Rikosasian tuomioistuinkäsittelyn tehokkuudessa ylsimme kohtuulliseen tulokseen 0,79/1,0. Sen sijaan esitutkinnan tehokkuus sai heikohkon tuloksen: 0,61/1,0.

Asianajajapäivän paneelissa valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen ei turhaan korostanut koko rikosoikeudellisen ketjun merkitystä: jokainen lenkki on tärkeä. Onkin hienoa, että poliisi- ja syyttäjäviranomaiset ovat saaneet jonkin verran lisäystä resursseihin.

Jotta rikosprosessin alkuketjun vahvistaminen ei johda puolestaan oikeudenkäyntien viipymiseen, on vastaava resurssi ohjattava seuraavaksi tuomarikuntaan. Tämän jälkeen suomalainen rikosprosessi olisi kohtuullisella tasolla. Rikosprosessissa on käytettävissä useita joustavia prosessimuotoja, kuten normaalimenettely, kirjallinen menettely, sakkomenettelyt ja syyteneuvottelu.

Rikosprosessinkin osalta on syytä kuitenkin pohtia, onko näytön uudelleen vastaanottaminen – edes nauhoituksen muodossa – tarpeen hovioikeudessa. Voitaisiinko siis eduskunnan oikeusasiamies Petri Jääskeläisen ehdottamalla tavalla pohtia muutoksenhaun rajoittamista oikeuskysymyksiin ja prosessuaalisiin virheisiin. Näyttöä arvioitaisiin vain, jos olisi otettava vastaan uutta näyttöä.

Meillä on käytössä jo nyt jatkovalituslupa (rajana 8 kk vankeustuomio). Silti olisi vielä aiheellista selvittää, voitaisiinko järjestelmää muuttaa enemmän revision suuntaan, jossa hovioikeus tutkii vain oikeuskysymykset, vaiko peräti kassaation tyyppiseksi, jossa ylempi aste ainoastaan tarkastaa alemman instanssin tuomion laillisuuden. EU:n alueella esiintyy erilaisia malleja, joita tulisi ennakkoluulottomasti arvioida.

Kaikessa arvioinnissa tulee tietenkin muistaa, että rikosasiassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan jokaisella rikoksesta tuomitulla – vähäisiä rikoksia lukuun ottamatta – on oikeus saada syyllisyyskysymys ja tuomittu rangaistus ylemmän asteen tutkittavaksi.

Tuntuisi joka tapauksessa järkevältä, että näytön arvioinnissa selvä pääpaino olisi käräjäoikeudella. Yhtä lailla olisi kuitenkin muistettava vahvistaa näytön vastaanottamista ja kirjaamista esitutkinnassa, mielellään jo tapahtumapaikalla. Asianmukaisesti toimitetun (mm. itsekriminointisuoja ja tarvittavat hyödyntämiskiellot) alustavan puhuttelun ja kuulustelujen tallentaminen esitutkinnassa toisi varmuutta näytön arviointiin myös käräjäoikeudessa etenkin silloin, kun kertomukset ovat ristiriitaisia tai muuttuvat. Alioikeudessa tulisi olla riittävästi resursseja siihen, että 2–3 ammattituomaria olisi arvioimassa vakavissa rikoksissa näyttöä. Ja se olisi sitten siinä – niin pitkälle kuin ihmisoikeussopimus sen sallii.

Summa summarum, rikosprosessi on kohtuullisessa kunnossa ja saadaan mahdollisesti vielä parempaan kuntoon, kun professori Matti Tolvasen selvitys rikosasioiden käsittelyn toimivuudesta saadaan käyttöön. Välttämätöntä on kuitenkin saada tuomioistuimille resurssilisäys, jotta poliisin ja syyttäjien parantuneet mahdollisuudet tuoda rikosasioita oikeuteen eivät pahenna pullonkaulaa käräjäoikeuksissa.

Sen sijaan se, mikä on murheenkryyni – ja, kyllä, suoranainen häpeäpilkku – on riita-asian oikeudenkäyntien kesto. Oikeusprosesseja on pyritty keventämään myös riita-asioissa, muun muassa kokoonpanosäännöksiä muuttamalla, videoyhteyden käyttöä laajentamalla ja lieventämällä uuden pääkäsittelyn toimittamista lykkäyksen jälkeen (HE 200/2017 vp). Summaariset asiat on keskitetty ja pitkälti sähköisen vireillepanon alaisia (HE 190/2017 vp). Mutta: nämä toimet eivät riittävästi tehosta riita-asian oikeudenkäyntiä. Paljon on vielä tehtävää. Kysymys ei ole tuomareiden tai asianajajien työn laadusta vaan järjestelmästä kaikkineen ja resursseista.

Riita-asioissa Rule of law -indeksin TOP 10 -maat ovat seuraavat. Suluissa indeksi, joka kertoo riita-asian käsittelyn keston (haasteesta tuomion antamiseen):

1.       Tanska 0,76
2.       Hollanti 0,73
3.       Saksa 0,83
4.       Norja 0,83
5.       Singapore 0,95
6.       Ruotsi 0,79
7.       Viro 0,72
8.       Suomi 0,62
9.       Japani 0,71
10.   Itävalta 0,72

Vaikka siis Suomi sinällään sijoittui siviiliprosessin sarjassa kohtuullisesti 8. sijalle, on Suomen indeksiluku riita-asian oikeudenkäynnin keston osalta silmiinpistävän heikko. Emme voi ummistaa silmiämme siltä, että kansalaisten ja yritysten riita-asiat kestävät tuomioistuimissa keskimäärin kohtuuttoman kauan. Nyt pitää etsiä syitä, ei syyllisiä. Syiden etsimiseksi voidaan esittää esimerkiksi seuraavat kysymykset:

• Onko tuomareita tarpeeksi ja onko heidän palkkauksensa kestävällä tasolla?
• Miksi meiltä puuttuu pienten riitojen virtaviivainen, enimmäiskulukatolla varustettu yhden ja ainoan asteen prosessi?
• Kattaako oikeusapu keskituloisen tarpeen ja ovatko asianajajat halukkaita hoitamaan oikeusapuasioina asioita nykyisellä palkkiotaksalla?
• Ovatko oikeusturvavakuutukset ajan tasalla?
• Onko riita-asian sääntely edelleen kovin prekluusiouhkainen ja siten etupainotteinen – toisaalta, pitäisikö prekluusiouhkaisen valmistelukehotuksen käyttöä laajentaa oikeudenkäymiskaaressa?
• Miksi käräjänotaarin virkoja ei lisätä ja ohjata vähäisiä juttuja auskultanteille?
• Pitäisikö asianosaisiltakin vaatia jonkinlaista vastuullisuutta, kuten velvoittaa sopimaan prosessiaikataulusta ja näytön rajaamisesta oikeudenkäyntikulusanktioin?
• Voitaisiinko isoissa riidoissa tehostaa ennakkopäätösvalitusta (ns. ohivalitus), jos on tiedossa, että asiassa on aineksia ennakkopäätöksen antamiseen?
• Pitäisikö asianosaisten dispositiivisissa asioissa saada enemmän sivuuttaa lieviä prosessivirheitä niin, ettei juttuja palautettaisi alempaan asteeseen vastoin asianosaisten tahtoa
• jne., jne.

Vaikuttaa siltä, että riita-asian oikeudenkäyntiä koskeva keskustelu ’jumittaa’. Kaikki riippuu kaikesta. Oikeudenkäynnin kustannukset eivät laske, jollei prosessin kesto lyhene, joka ei lyhene, jos tuomareita, istuntopäiviä ja istuntosaleja ei ole riittävästi ja oikeudenkäymiskaaren säännöksiä muuteta tukemaan virtaviivaista prosessia.

Toivottavasti oikeusministeriö teettää tehostamisselvityksen myös siviiliprosessista. Lakimiesliitto ja uskoakseni myös sen jäsenliitot tarjoavat auliisti apuaan ministeriölle tässä työssä, jotta Suomi, maailman kolmanneksi paras oikeusvaltio voisi olla parhaista parhain.

Kirjoittaja Tuula Linna toimii Lakimiesliiton puheenjohtajana