Kolumnit

Looppina lukiossa

Antti Innanen

2.4.2025 | Lukuaika: 3 minuuttia

Näin taas sen saman unen. Oikeastaan niitä on kaksi.

Ensimmäisessä palaan vanhaan lukiooni, ja minulla on uskonnon kurssi suorittamatta. Olen jo vanha, ja kaikki muut oppilaat ovat nuoria. Uskonnon kurssi tuntuu ylitsepääsemättömältä. Mietin, miten voin olla koulutukseltani juristi, vaikka en ole edes valmistunut lukiosta.

Toisessa palaan armeijaan. Olen vahingossa mennyt uudestaan inttiin, vaikka olen jo käynyt sen. Ihmiset kysyvät minulta, miksi haaskaan aikaani menemällä toisen kerran armeijaan. Olen taas vanhempi kuin muut.

En ole ainoa, joka näkee tällaisia unia. Koulusta ja armeijasta uneksiminen on klassinen alitajunnan tapa käsitellä riittämättömyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Ne muistuttavat siitä, että mieleni yrittää yhä ratkaista jotakin, ehkä pelkoa siitä, etten ole ”tarpeeksi hyvä” tai ”oikeasti valmis”.

Koulusta ja armeijasta uneksiminen on klassinen alitajunnan tapa käsitellä riittämättömyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta.

Osittain unet voivat liittyä myös todellisiin tapahtumiin. Lukiossa minulla ei ollut reppua vaan Siwan muovikassi, jonka jätin aina koulun naulakkoon kirjoineen. Filosofian opinnot jäivät kesken. Oikeustieteen opinnot olivat tahmeita, ja minulta katkaistiin opintotuki useita kertoja. Raha-asiat ja stressi vaikuttavat uniini. OmaVerossa on kirje luettavana. Kolumnikin on myöhässä!

Käsitteen imposter syndrome kehittivät psykologit Pauline Clance ja Suzanne Imes vuonna 1978. He tutkivat ihmisiä, jotka epäilivät omaa pätevyyttään ja pelkäsivät ”paljastuvansa huijareiksi.” Myöhemmät tutkimukset ovat osoittaneet, että ilmiö koskee erityisesti korkean vaatimustason ammateissa työskenteleviä.

Huijarisyndrooma ei tarkoita, että ihminen todella olisi huijari. Päinvastoin, se iskee usein juuri niihin, jotka ovat korkeasti koulutettuja, osaavia ja menestyneitä. Tunne kumpuaa odotusten ja todellisuuden välisestä ristiriidasta: vaikka olisimme saavuttaneet kaiken tarvittavan, päässämme elää itsepintainen ajatus siitä, että emme oikeasti kuulu tänne.

Juridiikassa tämä tunne on erityisen yleinen. Juristi on koulutettu etsimään virheitä, niin vastapuolesta kuin omasta toiminnastaan. Kun viettää vuosia analysoiden epävarmuutta, alkaa väistämättä epäillä myös itseään.

Näin äskettäin meemin: ”Jokainen ihminen käy taistelua, josta et tiedä mitään. Hyökkää hänen kimppuunsa! Nyt hänellä on kaksi taistelua käytävänään.”

Vaikka meemi onkin hauska, se osuu ehkä vähän liian lähelle. Koska jokainen taistelee omien epävarmuuksiensa kanssa, empatia ja kannustus ovat erityisen tärkeitä juuri juristin työssä. Kukaan ei ole koskaan täysin valmis, eikä täydellisyys voi olla vaatimus sille, että voi tehdä työnsä hyvin.

Koska jokainen taistelee omien epävarmuuksiensa kanssa, empatia ja kannustus ovat erityisen tärkeitä juuri juristin työssä.

Pieni epävarmuus voi olla jopa hyödyllistä. Se pakottaa meidät valmistautumaan huolellisesti, opiskelemaan enemmän ja välttämään ylimielisyyttä. Itsekriittisyys voi tehdä meistä parempia asiantuntijoita ja empaattisempia kollegoita. Ongelma syntyy, jos tunne muuttuu lamaannuttavaksi.

Uneni eivät enää ole painajaisia. Ne ahdistavat, mutta olen oppinut ottamaan ne huumorilla. Viimeisimmässä unessa jopa nauroin itselleni: miten tyhmä voi olla, että menee inttiin vahingossa toista kertaa? Ehkä se on merkki siitä, että olen alkanut hyväksyä oman keskeneräisyyteni.

Objektiivisesti ajatellen minulla menee hyvin, enkä halua valittaa. Mutta jos sinä näet samoja unia, ota yhteyttä. Kehutaan ja tuetaan toisiamme.

Kirjoittaja on CEO, Dot., Antti Innanen, antti@dot.legal